Mietin eilen itsekseni, että kun tänään työt alkavat vasta iltapäivällä, niin mitäs ihmettä voisin aamupäivän tehdä, ettei tulisi vain möllötettyä koneella tai telkkarin ääressä. Sitten hiipi mieleen varovainen ajatus: sitähän voisi vaikka käydä salilla. Mikä parasta, lauseesta puuttui kokonaan sana pitäisi, ja aamulla tunsin jopa orastavaa riemua lähtemisestä.
Edellisestä visiitistä olikin vierähtänyt riittävän kauan; jouduin tarkistamaan kuntokeskuksen sivuilla omista tiedoistani, milloin viimeksi olen puntteja nostellut. Hävetti vähän, mutta samaan aikaan tunsin sekä iloa siitä että olin käynyt, että halua mennä lähitulevaisuudessa uudelleenkin. Olisikohan tämä tulkittavissa siten, että siitä joulun jälkeiseen aikaan suunnitellusta toisesta yrityksestä ei tule ihan täyttä helvettiä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti