Tylsyydellä...

... on seurauksensa, klik. Sairastaminen ei sovi minulle, mutta jospa tästä seuraisi silti jotain kivaa.

Duggosest nenäst kärsii saan

Ei lisättävää. Loppuviikko tuskin näyttää tämän kummemmalta, joten palataan asiaan terveemmillä hengitysteillä. Että ätsiih vaan.

Miniaskelin muskelimaisaksi

Viikko sujui lomailusta ja risteilystä huolimatta kohtuullisen hyvin, vaikka treenit painottuivatkin loppuviikolle. Tiistain kolmetuntinen kävely kuulostaa paremmalta kuin on; emme sentään lähteneet Tukholmaan lenkille, vaan kävelimme katuja ja kauppoja ympäriinsä. Mutta kävelimme kuitenkin.

Tämän päivän salitreeninä toimi tuttu jalat-keskivartalo-ojentajat-hauikset -ohjelma, mutta tein sen lyhyemmillä palautuksilla ja treeniaika lyheni ehkä varttitunnilla. Vaikka tämä koko elämäntapamuutos tuntuu ajoittain niin tervanjuonnilta kuin vain voi, onneksi mukaan mahtuu myös fiiliksiä onnistumisesta; kroppani näkyy jaksavan nostaa sellaisiakin painoja, jotka aikoja sitten tuntuivat lähinnä utopialta. Voisinkin vaihtaa pakonomaisen vaakaan tuijottamisen siihen, että keskittyisin tekemään itsestäni vahvan niin henkisesti kuin fyysisesti.

Vihreämpiä ruohoja?

Piru vie kun tekisi mieli aloittaa uusi blogi ns. puhtaalta pöydältä. Toimin blogieni suhteen täysin päinvastaisesti kuin parisuhteissani - alan muutaman kuukauden jälkeen katsella aidan toiselle puolen. Olisi jo nimikin valmiina ja kaikki. Pitäisi vielä päättää laajentaisinko aihepiiriä jumppavouhotuksesta, ja bloggaisinko omalla nimelläni vai edelleen aliaksella.

Tai aloittaisinko ylipäänsä ollenkaan uutta, vai yrittäisinkö pitää mielenkiintoa yllä nykyisellä. Äh.

Ikävä

Ei sitä vanha jaksa reissaamista enää entiseen malliin. Aiemmin seuraavan päivän pilasi edellisenä iltana nautitut alkoholiannokset, hetken päästä riitti pelkkä valvominen. Nyt eletään sitä vaihetta, kun kohtuullisen pituiset yöunetkaan eivät enää riitä - en saanut nukkua omassa sängyssä, joten tämän päivän olen ollut kokonaisvaltaisesti jumissa.

Muuten risteily sujui varsin mukavasti, joskin reissulla tuntui olleen kaksi vallitsevaa teemaa; me ja eläkeläiset ja bongaa karmein nahkaliivi. Kuka on valheellisesti väittänyt keski-iän ylittäneille miehille, että nahkaliivi printtipaidan (tai oikeastaan minkään) päällä olisi jotenkin ok? Kas kun ei hihassa lukenut Valtra. (Minulla on Valtran sukat. Se ei ollut se pointti.)

Noniin, se muotibloggariudesta. Tein Tax freessä näennäisesti fiksuja valintoja (valitsin Dumle-lakuja perinteisten Dumle-karkkien sijaan, ostin kolmen Fazerin suklaalevyn sijasta kaksi Marabouta jne), mutta ei noita tuomisia voi parhaalla tahdollakaan terveellisiksi kutsua. Lisäksi vetäisin pienet itkukriisit kropastani kesken iltaan valmistautumisen, mutta onneksi minulla on ymmärtäväinen mies.

Ruoka oli hyvää ja sitä oli liikaa, mutta yhtä asiaa huomasin ikävöineeni. Ette voi uskoa, miten hyvältä maitoon tehty kaurapuuro maistui kotiinpaluun jälkeen.

Sing with us

Kuluneen viikon liikuntasaldo ei varsinaisesti huimaa päätä, mutta kun kerran näitä screenshotteja aloin postailla niin jatketaan samaa rataa. Joku voi miettiä että mitä tuo siivous tuolla tekee, ja kieltämättä hymyilytti itseänikin kun seen HeiaHeiasta löysin, mutta oli se kuitenkin aktiivista ja jopa ajoittain hengästyttävää. Tämän päivän 10 minuutin kävelyreissua lähi-Siwaan palauttamaan eilisillan tuloksia en sentään kehdannut merkata ylös.

Eilen tosiaan keskityin miehen ja muutaman kaverin ohella pitämään kivaa. Itse en tarvinnut siihen kuin kaksi lonkeroa, mutta näin lähempänä kolmeakymmentä ikävuotta pelkkä valvominenkin riittää tuhoamaan seuraavalle päivälle tehdyt hienot suunnitelmat. Kieltäydyn silti olemasta pahoillani, hauskaa oli ja Singstarin avustuksella tuli pahoinpideltyä yksi jos toinenkin hitti.

Alkava viikko on tosiaan lomaa sisältäen risteilyn, konsertin ja mahdollisen reissun kotimaisemiin perheen luo, joten aktiivisuustasoni tuskin ainakaan lisääntyy tästä viikosta. Sen jälkeen olisikin aloitettava henkilökohtainen mission impossibleni: älä kajoa tax free -tuliaisiin kuin karkkipäivänä. Scary as hell, I'll say.

40,1

Taisin tänään saada sen pitkään kuuluttamani motivaattorin tähän koko venkoiluun. Työpaikkani aulassa kävi Herbalife-edustajia kertomassa tuotteistaan ja samalla mittasivat asiakkaiden rasvaprosentteja ilmaiseksi. Jotkut saattavat muistaakin, että kävin itsekin loppukesästä/alkusyksystä kehonkoostumusmittauksessa, ja niiden pohjalta tiesin että alamäkeä on menty - kyse oli enää vain siitä, kuinka lujaa. Ajattelin, että jos tuollaisen mittauksen tulokset hierottaisiin naamaani, kenties se antaisi kaipaamani sysäyksen.

Ja myönnettävähän se on, että ainakin ainekset olisivat nyt kasassa. Minun, neljä vuotta sitten 59 kiloa painaneen tytönheitukan rasvaprosentti on tällä hetkellä 40,1. Neljä-perkeleen-kymmentä! Yritän epätoivoisesti vähentää kiroilua, mutta ei tätä voi millään muulla ilmauksella kuvata kuin että ei nyt saatana. Itsepetos se on näköjään niin suuntaan kuin toiseen kaunis laji - hoikkana näin itseni puolet suurempana kuin olin, ja nyt olen ajatellut että ei kai se tilanne ihan niin paha ole. No on se.

Ensi viikko on talvilomaa töistä ja ohjelmassa on mm. risteily, mutta josko muistaisin tämänpäiväisen kyrpiintymisen vielä reilun viikon päästäkin, kun on ihan aikuisten oikeasti alettava tehdä jotain. Lomallahan ei tietenkään voi katsoa mitä syö, koska Ruotsista ei saa salaattia ja laivalla on elettävä tax free -ostoksilla.

Jaksaa jaksaa

Turpa huurussa

Tällä viikolla vallinnut säätila ei ole juuri kannustanut liikkumiseen (lue: siirtymiseen kotoa salille), mutta sain silti aikaiseksi ihan kohtalaiset lukemat. Kovatkaan pakkaset eivät sinänsä haittaa minua, kunhan armas autoni jaksaa palvella moitteettomasti. Matka kotoa kuntokeskukseen on kuitenkin useampi kilometri, joten mukavuudenhaluni estää minua kävelemästä sinne - ainakaan silloin kun lämpömittarin lukema valuu tuskaisen alas.

Sain siis tehtyä salireissuni peltilehmän nikottelematta, mutta lyhyet ajot kostautuivat tänään töistä lähtiessä. Sain kyllä koslani viimein käyntiin ja pääsin sillä liikkeelle ja kotiinkin, mutta viime talvena ilman ongelmia pelannut rakkine ei miiiiiillään olisi viitsinyt eväänsä liikauttaa. Olin ajatellut suhteemme toimivan ilman vaivannäköä, mutta nähtävästi olin väärässä. Oh well.

Mitä tulee viikon urhisteluun, niin kutakuinkin kaikki tuntui mukavalta. Bodyjamista kirjoitinkin muutaman sanasen edelliseen postaukseen, taidan pikkuhiljaa oppia haastamaan itseni (ainakin käskystä). Energy-tunti oli taas erilainen kokemus; kovin oli koreografinen pläjäys mistä kyllä pidinkin. Ainut harmituksen aihe oli se, että tunti korvasi toisen tunnin vain tällä viikolla, joten kaikki ne heränneet "kyllä mie seuraavalla kierroksella honaan mihin suuntaan piti mennä" -ajatukset oli pakko jättää hautumaan ties miten pitkäksi aikaa. Kovin järisyttävä hiki ei tullut sillä energia meni täysillä vetämisen sijaan keskittymiseen, mutta mukavaa oli silti.

Mukavaa on myös se, että eilisen jalkatreenin ja askelkyykkykävelyn jälkeen koivet eivät ole niin juntturassa kuin edelliskerran jälkeen. Jumeja toki löytyy, muttei niin pahoja että portaissa olisi tarvinnut irvistellä. Kaikkeen näköjään tottuu, joten ehkä seuraavalla kerralla voi taas kyykätä piirun verran alemmas.

Mä pelkään että mä kuolen, tai etten kuolekaan.

Käyttämässäni kuntokeskuksessa on muutama eri ohjaaja, joista kaksi vetää bodyjamia kutakuinkin vuorotellen. Tykkään molemmista ohjaajista kovasti; toinen on hassunhauska keski-ikäinen mies joka nimittää itseään Ricardo Martineziksi (lienee tarpeetonta mainita, ettei ulkonäkönsä puolesta voisi enää kauempana latinomiehestä olla), ja toinen hassunhauska päälle kolmekymppinen nainen.

On vaan aina yhtä ovelaa huomata se, miten erilaisia tunneista saa, vaikka sekä laji että ohjelma ovat samoja. Tänään oli vuorossa naispuolisen ohjaajan tunti, ja tällä kertaa ei kaikki mennyt kuin Strömsössä. Äänentoisto ei ollut parhainta mahdollista ja ohjaajan mikrofoni hajosi, joten nainen tyytyi huutamaan meille ohjeet. Totesin tunnin jälkeen hänelle, että hänen pitäisi olla useamminkin ilman mikkiä, sillä en ole piiiiiiitkään aikaan ollut niin yltä päältä hiessä.

Jaa notta milloin on tunnilla intensiteetti kohdillaan? Silloin, kun ohjaaja pomppii tasajalkaa ja karjuu "KUOLE! KUOLE!"

Edit: Täytynee askelkyykkykävellä joskus toistekin - portaiden käyttö on ollut yhtä helkuttia vielä tänäänkin.

Ei mun jalkani kanna

Jokohan sitä uskaltaisi taas pikkuhiljaa sanoa harrastavansa liikuntaa. Etukäteen merkatut treenit ovat taas alkaneet löytää tietään kalenteriini, eikä (kaikista) niistä ole edes tehnyt mieli luistaa. Huomasin tänään jopa ajattelevani, että ehkä sen kuntosalitreenin voisi jakaa kahtia kuten personal trainer loppukesällä ehdotti. Minullahan on siis hieno suunniteltu ohjelma jonka sain jokunen kuukausi sitten - taisin tosin ehtiä noudattaa sitä yhden viikon ennen syysväsymystä ja muita tekosyypersehtimisiä. Mutta jospa se tästä. Jollen ihan kuuteen liikuntakertaan viikossa taivu, niin ainakin tuossa puntteilun jakamisessa voisi olla itua.

Kävin tänään tekemässä nk. jalkapäivän. Olen aina inhonnut kaikenlaisia kyykkyjä, mutta tämänpäiväisen, kahden kahvakuulan kanssa suoritetun askelkyykkykävelyn jälkeen on pakko tunnustaa, että onhan niissä ideaa. Jalat tutisivat melko mallikkaasti salilta lähtiessä, ja vieläkin polvien notkahtaminen tuntuu hyvinkin todennäköiseltä. Kaipa nuo on otettava ohjelmaan mukaan vaikkeivät niin lämpimiä tunteita herätäkään.

Vielä kun löytäisin jonkinlaisen tekemisenmeiningin tuohon syömispuoleen. Olen sen suhteen huomattavasti hitaammin syttyvä kuin mitä liikkumiseen tulee - treenit on helpohkoa sisällyttää viikko-ohjelmaan, mutta tänään kauppareissulla koriin eksyi pöntöllinen Ben&Jerry's -jätskiä. Voisi kenties olla fiksuakin ottaa syynin alle ensin toinen osio ja sen vakiinnuttua keskittyä toiseen, mutta kun kaikkimulleheti. Nyt. Jooko?

Havaintoja männäviikolta

Tunnen kunnioituksensekaista kauhua katsellessani youtubesta BodyAttack -videoita. Kiehtoisi kauhusta huolimatta kokeilla joskus.

Kahden testikerran jälkeen on pakko tunnustaa, etten ole vieläkään päässyt menneistä yli. Bodyjam 57:n voittanutta ei ole. 59 on kuin laastarisuhde - tuntuu ihan hyvältä, muttei ole se oikea. Tähän väliin sentimentaalinen nyyh.

En kuollut tai edes pyörtynyt hammaslääkärituoliin keskiviikkoaamuna.

Olen syönyt McDonald'sissa viimeksi yli vuosi sitten, ja parin viikon päästä tulee täyteen vuoden tauko myös Hesburgerista. En ole millään tavalla pyrkinyt näihin saavutuksiin, ne ovat vain tapahtuneet. Miksei kaikki elämässä voi olla yhtä helppoa?

Edit: Voi jumatsuibeli näiden html-lista-asetusten kanssa. Olkoon stna.

Läski ja syystä

Rakastan kärjistettyjä otsikoita joita joutuu väkisin avaamaan, joten siinäpä teille taas yksi sellainen.

Käväisin aamulla työterveystohtorin juttusilla viimeviikkoisen kilpirauhaslabran tiimoilta, ja olen enemmän kuin helpottunut. Vihdoin tällä kaikella ja ihan liian pitkään jatkuneella oloperseilyllä on ihan oikea nimi: selkeä ja kiistaton kilpirauhasen vajaatoiminta. Sinänsä se nyt ei tullut yllätyksenä, olenhan puolisentoista vuotta syönyt kilpirauhaslääkitystä. Annokseni on vain tähän mennessä ollut minimaalinen (lääkäri taisi käyttää jopa termiä homeopaattinen), joka ei sitten olekaan ollut riittävä. Olen siis ihan konkreettisesti ollut ns. väärällä lääkityksellä, joten olisin huoletta voinut saapastella ympäriinsä Mentalwearin paidassa.

Mikäli jotakuta kiinnostaa lääketieteelliset lukemat, niin TSH-arvoni huiteli 7,9:ssä kun sen pitäisi olla noin 2. Lekurireissun jälkeen lukaisin vielä interneetteristä kilpirauhasen vajaatoiminnan oireista, ja olenkin lähestulkoon ns. oppikirjatapaus. Väsymys, lisääntynyt unentarve, palelu, painonnousu, you name it. Lisätään soppaan vielä työstressi - stressaantuneena tyroksiinintarve voi olla jopa entistä suurempi. Käytännössä katsoen siis aivoni heiluttavat ruoskaa ja piiskaavat kilpirauhastani tuottamaan enemmän hormonia, ja rauhasparka karjuu takaisin että emmie ossoo saakelin natsi.

Ja niin. Turhamainen kun olen, olen kiitollinen siitä, että voin syyttää tästä nykyisestä olomuodostani osittain tätä vaivaa. En missään nimessä ole itse hidastanut painoni nousemista kaikella sillä suklaan sisäänhengittämisellä, mutta haluaisin herätellä toiveita, että ehkä se hoikistumisyrittely (silloin kun söin järkevästi) meni perseelleen osittain tästä syystä. Nyt sain lääkäriltä tujummat pillerit, joten oletan yleisen vireystasoni nousevan pikkuhiljaa. Samalla toivon myös, että painonhallinta tai -pudotus muuttuisi vähemmän saatanalliseksi, vaikkeivät hormonit mitään laihdutuslääkkeitä olekaan ja tie tullee olemaan pitkä ja kenties kivinenkin. Silti hyvillä mielin etiäpäin.

Shäbämmm

Olen nyt kahdesti käynyt tutustumassa Sh'bamiin, LesMillsin uusimpaan tanssilliseen tulokkaaseen, ja yhtä monta kertaa aikonut blogata aiheesta. Ongelmaksi on noussut molemmilla kerroilla se, etten oikein tiedä mitä siitä sanoisin. En myöskään löytänyt mieleistäni Youtube-pätkää asiaa havainnoimaan - videopätkiä kyllä löytyy, muttei yhtään sellaista joka kiteyttäisi koko homman ytimen. Jos siis aihe kiinnostaa, suosittelen tutustumaan useampaan kuin yhteen videoon. Tai vielä parempaa, menemään tunnille.

Mitäpä itse tunnista voisi sitten sanoa? Tunti kestää 45 minuuttia ja koostuu (muistaakseni) kahdestatoista biisistä. Zumbasta Sh'bam eroaa lattarien vähyydellä, Bodyjamista puolestaan helppoudella. Biisit ovat kutakuinkin pelkkiä listahittejä, koreografioita ei erityisemmin rakenneta vaan joka biisissä on omat liikkeensä. Liikkeitä on suhteellisen vähän ja ne ovat helppoja, joten siinä suhteessa tunti muistuttaa jollain tavalla aerobiciä (tai ainakin sellaiseksi itse aerobicin miellän). Rakastan koreografisia tanssitunteja joten en ikinä koskaan milloinkaan luopuisi Bodyjamista ja vetäisi pelkkää shäbämmiä, mutta tunti on passeli juuri sellaisille päiville, kun haluaa hien pintaan muttei jaksa ajatella mihin suuntaan jalkojen pitäisi viedä.

Todettakoon siis että Sh'bam on ihankivaa. En hurmaantunut, mutta menin siitä huolimatta toisenkin kerran. It was beige.

Päivän sporttiteko

Suoritin päivän urheilullisen osion vähän eri tavoin kuin olin suunnitellut. Ensimmäinen osa koostui labraan menemisestä. En ole koskaan pitänyt itseäni neulakammoisena tai edes -inhoisena, mutta yhä edelleen siintää mielessä se parin vuoden takainen kerta, kun labrareissun tuloksena oli neljä reikää joista yksi avoneulalla, ja joita kävi tökkimässä kaksi eri hoitajaa. Silloin iski huono olo jopa meikäläiselle, ja jouduin hengittelemään puolimakaavassa asennossa ennen kuin uskalsin nousta ylös. Kaikki tuon kerran jälkeiset labrakokeet ovat sujuneet kuin suoraan oppikirjasta, mutta siitä huolimatta syke nousee. Kai se puolipaniikkikin urheilusta käy.

Toinen osa sisälsi treenivaatteiden ostoa; toppatakki päällä tavaralossa sompailu ja tilin saldon hupeneminen toi hien pintaan. Lasketaanhan sekin, lasketaanhan?

Jos ihan vakavasti halutaan puhua, niin ottaahan tämä arpominen taas himppasen verran ohimoon. Epämääräiset oireet eivät ole oikeastaan helpottaneet sitten viime viikon, joten en ole uskaltanut treenata. Torstaina aion kaikesta huolimatta käydä kokeilemassa miltä bodyjam tuntuu, ellen sitä ennen kehitä oireistani jotain yksiselitteistä ja selkeää.

Ensi maanantaille varasin lekuriajan, jotta pääsen kuulemaan tämänaamuisen verikokeen tulokset (mittautin siis kilpirauhasarvoni kontrollimielessä). Samalla voisi tuoda ilmi myös tämän ihmeellisen eestaas soutamisen, ja kysyä uskaltaako urheilla mikäli homma ei ainakaan pahene. Alan nimittäin epäillä tämän olevan ainakin osittain stressiperäistä, jolloin asiat helpottuvat vasta kun saan vaihdettua työpaikkaa. How nice is that.

Kroppa kiitti...

... ensimmäisestä vanukasta lukuunottamatta herkuttomasta päivästä 400 gramman painonnousulla. Taidan taas pidentää punnitusväliä, kun ei siitä saa kuin hillittömän melan otsaan heti aamusta <insert vinkkaava hymiö here>.

Olet mitä syöt

Inhoan kaikkia konditionaalin sisältäviä, elämänmuutokseen suuntautuvia ajatuksia, mutta minun pitäisi varmaan oikeasti alkaa katsoa mitä syön, eikä vain puhua/kirjoittaa siitä. Olen jo pitkään tiedostanut sen että pelkällä liikunnalla on helvetillisen hankalaa pudottaa painoa, mutta silti käytän päivällä tehtyä treeniä synninpäästönä iltaherkuttelulle. Niin mukavaa kuin se olisikin, homma ei taida kuitenkaan pelata noin.

Olen koko illan pyöritellyt päässäni kyl mää sit joskus -tyylisiä ajatuksia, ja jokaisen jälkeen kysynyt itseltäni, että miksi vasta sitten joskus, miksei nyt. En ole osannut vastata. Suklaanhimo on inhottava vastustaja halulle näyttää paremmalta ja ennen kaikkea tuntea olonsa paremmaksi. Useimmiten ensinmainittu vie voiton, ja herkuttelun jälkeen toinen nostaa päätään.

En tajua omaa vetkutteluani. Teoriassa tiedän miten pitäisi syödä, ja tiedän myös sen, että se on ainoastaan korvien välistä ja itsekurista kiinni. Minä en tarvitse suklaata. Jos joku teinipoika pudottaa 53 kg 110 päivässä (joo, katsoin MTV:ltä I used to be fat -ohjelmaa), minulla ei ole yhtään toimivaa tekosyytä. Ei ainuttakaan.

Mikä lopulta sai aikaan nämä ajatukset? Hengenahdistus ja lievä ylilämpö. Anteeksi kielenkäyttöni, mutta vituttaa hienoisesti. Nyt kun taas innostuisin liikunnasta, epämääräiset flunssanoireet ilmaantuvat kuvioihin. Välillä tuntuu että keksin koko kipeän fiiliksen omasta päästäni - liekö olisi jossain vaiheessa aiheellista käväistä verikokeissa tms mielenrauhansa vuoksi. Voisi ainakin rajata pois esim. mykoplasman, jonka kuvaus toisaalta sopii olooni, toisaalta ei. Raah.

Vitutuksessa kieriskelyn keskellä tuli sitten mieleen, että mitäs nyt kun en välttämättä hetkeen uskalla harrastaa hikiliikuntaa. Niinpä niin, se ruokavalio.

Valoa risukasaan

Kävin salilla, ja sain tehtyä suurimman osan ohjelmasta samoilla painoilla, joita käytin joskus loka-marraskuussa ennen lusmuilutaukoa. Yllättävän nopeasti kroppa näköjään muistaa mitä siellä salilla taas pitikään tehdä, joten laskettakoon tämä vuoden ensimmäiseksi (aiheeseen liittyväksi) ilonpilkahdukseksi. Toivottavasti samanlaisia on luvassa paljon lisää.

Hyvin menee, mutta kyllä se tästä

Edellisen postauksen rakkauspakkaukset olivat eilen ensimmäistä kertaa testissä ja osoittautuivat hyviksi. Ainakin tanssillisissa osioissa, sen sijaan lihaskuntobiisin aikana en kovin syviä askelkyykkyjä uskaltanut ottaa - kengät luistavat siinä määrin mukavasti, että liian syvistä kyykyistä olisi voinut tulla tahattomia spagaateja. Pidin kuitenkin ylenpalttisen kevyestä fiiliksestä ja siitä, että kun pyörähdin, polvet eivät natisseet kuten entisten kenkien liimauduttua lattiaan. Lihaskuntoharjoitteluun tai paljon hyppyjä sisältäville tunneille en näitä laittaisi, mutta ajoivat mainiosti asiansa zumbassa. (Niin mainiosti, että bongasin muiden kävijöiden jaloista viidet samanlaiset.)

Jenny kysyi blogissaan, että kuinka monesti saa aloittaa alusta. En voinut olla hymähtämättä - niinpä niin. Minustahan ei pitänyt tulla jatketta niille blogeille, joissa kirjoittaja aloittaa projektinsa hillittömällä draivilla, into hiipuu kuukausien kuluessa, lähteneet kilot tulevat takaisin ja ollaan taas lähtöruudussa. Mikäli suunnitelmani olisi toteutunut, kirjoittelisin nyt hieman yli 60-kiloisena - sen sijaan vaaka näytti tänä aamuna 74,2 kg.

Ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Mutta en silti luovuta, vaikka se taatusti helpompaa olisikin. Laskeskelin, että olen kasannut kiloja neljässä vuodessa 15 kappaletta. Mikäli jatkan samaa tahtia, olen kolmevitosena satakiloinen. Ei kiitos. Reilut kymmenen kiloa lienee kuitenkin kivuttomampaa hävittää kuin neljäkymmentä, joten ehkä olisi ihan oikeasti syytä saada itsestään niska-perse-ote.

On vaan niin hanurista, että liikunnalla ei laihdu. Jos se onnistuisi kohdallani, minulla ei olisi minkään valtakunnan ongelmaa. Haluaisikohan joku hypnotisoida suklaahimot pois minusta? Joskus kesällä onnistuin vähentämään mantroilla tyyliin "mieliteko on eri asia kuin tarve", "miksi tunkea sisäänsä jotain mikä on ainoastaan haitallista" ja "suklaa ei kuulu ruokavaliooni". Vielä kun saisi heräteltyä talviunilta nuo samat mantrat, niin kenties tässä suossa päästäisiin eteenpäin.