Mä pelkään että mä kuolen, tai etten kuolekaan.

Käyttämässäni kuntokeskuksessa on muutama eri ohjaaja, joista kaksi vetää bodyjamia kutakuinkin vuorotellen. Tykkään molemmista ohjaajista kovasti; toinen on hassunhauska keski-ikäinen mies joka nimittää itseään Ricardo Martineziksi (lienee tarpeetonta mainita, ettei ulkonäkönsä puolesta voisi enää kauempana latinomiehestä olla), ja toinen hassunhauska päälle kolmekymppinen nainen.

On vaan aina yhtä ovelaa huomata se, miten erilaisia tunneista saa, vaikka sekä laji että ohjelma ovat samoja. Tänään oli vuorossa naispuolisen ohjaajan tunti, ja tällä kertaa ei kaikki mennyt kuin Strömsössä. Äänentoisto ei ollut parhainta mahdollista ja ohjaajan mikrofoni hajosi, joten nainen tyytyi huutamaan meille ohjeet. Totesin tunnin jälkeen hänelle, että hänen pitäisi olla useamminkin ilman mikkiä, sillä en ole piiiiiiitkään aikaan ollut niin yltä päältä hiessä.

Jaa notta milloin on tunnilla intensiteetti kohdillaan? Silloin, kun ohjaaja pomppii tasajalkaa ja karjuu "KUOLE! KUOLE!"

Edit: Täytynee askelkyykkykävellä joskus toistekin - portaiden käyttö on ollut yhtä helkuttia vielä tänäänkin.

Ei mun jalkani kanna

Jokohan sitä uskaltaisi taas pikkuhiljaa sanoa harrastavansa liikuntaa. Etukäteen merkatut treenit ovat taas alkaneet löytää tietään kalenteriini, eikä (kaikista) niistä ole edes tehnyt mieli luistaa. Huomasin tänään jopa ajattelevani, että ehkä sen kuntosalitreenin voisi jakaa kahtia kuten personal trainer loppukesällä ehdotti. Minullahan on siis hieno suunniteltu ohjelma jonka sain jokunen kuukausi sitten - taisin tosin ehtiä noudattaa sitä yhden viikon ennen syysväsymystä ja muita tekosyypersehtimisiä. Mutta jospa se tästä. Jollen ihan kuuteen liikuntakertaan viikossa taivu, niin ainakin tuossa puntteilun jakamisessa voisi olla itua.

Kävin tänään tekemässä nk. jalkapäivän. Olen aina inhonnut kaikenlaisia kyykkyjä, mutta tämänpäiväisen, kahden kahvakuulan kanssa suoritetun askelkyykkykävelyn jälkeen on pakko tunnustaa, että onhan niissä ideaa. Jalat tutisivat melko mallikkaasti salilta lähtiessä, ja vieläkin polvien notkahtaminen tuntuu hyvinkin todennäköiseltä. Kaipa nuo on otettava ohjelmaan mukaan vaikkeivät niin lämpimiä tunteita herätäkään.

Vielä kun löytäisin jonkinlaisen tekemisenmeiningin tuohon syömispuoleen. Olen sen suhteen huomattavasti hitaammin syttyvä kuin mitä liikkumiseen tulee - treenit on helpohkoa sisällyttää viikko-ohjelmaan, mutta tänään kauppareissulla koriin eksyi pöntöllinen Ben&Jerry's -jätskiä. Voisi kenties olla fiksuakin ottaa syynin alle ensin toinen osio ja sen vakiinnuttua keskittyä toiseen, mutta kun kaikkimulleheti. Nyt. Jooko?

Havaintoja männäviikolta

Tunnen kunnioituksensekaista kauhua katsellessani youtubesta BodyAttack -videoita. Kiehtoisi kauhusta huolimatta kokeilla joskus.

Kahden testikerran jälkeen on pakko tunnustaa, etten ole vieläkään päässyt menneistä yli. Bodyjam 57:n voittanutta ei ole. 59 on kuin laastarisuhde - tuntuu ihan hyvältä, muttei ole se oikea. Tähän väliin sentimentaalinen nyyh.

En kuollut tai edes pyörtynyt hammaslääkärituoliin keskiviikkoaamuna.

Olen syönyt McDonald'sissa viimeksi yli vuosi sitten, ja parin viikon päästä tulee täyteen vuoden tauko myös Hesburgerista. En ole millään tavalla pyrkinyt näihin saavutuksiin, ne ovat vain tapahtuneet. Miksei kaikki elämässä voi olla yhtä helppoa?

Edit: Voi jumatsuibeli näiden html-lista-asetusten kanssa. Olkoon stna.

Läski ja syystä

Rakastan kärjistettyjä otsikoita joita joutuu väkisin avaamaan, joten siinäpä teille taas yksi sellainen.

Käväisin aamulla työterveystohtorin juttusilla viimeviikkoisen kilpirauhaslabran tiimoilta, ja olen enemmän kuin helpottunut. Vihdoin tällä kaikella ja ihan liian pitkään jatkuneella oloperseilyllä on ihan oikea nimi: selkeä ja kiistaton kilpirauhasen vajaatoiminta. Sinänsä se nyt ei tullut yllätyksenä, olenhan puolisentoista vuotta syönyt kilpirauhaslääkitystä. Annokseni on vain tähän mennessä ollut minimaalinen (lääkäri taisi käyttää jopa termiä homeopaattinen), joka ei sitten olekaan ollut riittävä. Olen siis ihan konkreettisesti ollut ns. väärällä lääkityksellä, joten olisin huoletta voinut saapastella ympäriinsä Mentalwearin paidassa.

Mikäli jotakuta kiinnostaa lääketieteelliset lukemat, niin TSH-arvoni huiteli 7,9:ssä kun sen pitäisi olla noin 2. Lekurireissun jälkeen lukaisin vielä interneetteristä kilpirauhasen vajaatoiminnan oireista, ja olenkin lähestulkoon ns. oppikirjatapaus. Väsymys, lisääntynyt unentarve, palelu, painonnousu, you name it. Lisätään soppaan vielä työstressi - stressaantuneena tyroksiinintarve voi olla jopa entistä suurempi. Käytännössä katsoen siis aivoni heiluttavat ruoskaa ja piiskaavat kilpirauhastani tuottamaan enemmän hormonia, ja rauhasparka karjuu takaisin että emmie ossoo saakelin natsi.

Ja niin. Turhamainen kun olen, olen kiitollinen siitä, että voin syyttää tästä nykyisestä olomuodostani osittain tätä vaivaa. En missään nimessä ole itse hidastanut painoni nousemista kaikella sillä suklaan sisäänhengittämisellä, mutta haluaisin herätellä toiveita, että ehkä se hoikistumisyrittely (silloin kun söin järkevästi) meni perseelleen osittain tästä syystä. Nyt sain lääkäriltä tujummat pillerit, joten oletan yleisen vireystasoni nousevan pikkuhiljaa. Samalla toivon myös, että painonhallinta tai -pudotus muuttuisi vähemmän saatanalliseksi, vaikkeivät hormonit mitään laihdutuslääkkeitä olekaan ja tie tullee olemaan pitkä ja kenties kivinenkin. Silti hyvillä mielin etiäpäin.

Shäbämmm

Olen nyt kahdesti käynyt tutustumassa Sh'bamiin, LesMillsin uusimpaan tanssilliseen tulokkaaseen, ja yhtä monta kertaa aikonut blogata aiheesta. Ongelmaksi on noussut molemmilla kerroilla se, etten oikein tiedä mitä siitä sanoisin. En myöskään löytänyt mieleistäni Youtube-pätkää asiaa havainnoimaan - videopätkiä kyllä löytyy, muttei yhtään sellaista joka kiteyttäisi koko homman ytimen. Jos siis aihe kiinnostaa, suosittelen tutustumaan useampaan kuin yhteen videoon. Tai vielä parempaa, menemään tunnille.

Mitäpä itse tunnista voisi sitten sanoa? Tunti kestää 45 minuuttia ja koostuu (muistaakseni) kahdestatoista biisistä. Zumbasta Sh'bam eroaa lattarien vähyydellä, Bodyjamista puolestaan helppoudella. Biisit ovat kutakuinkin pelkkiä listahittejä, koreografioita ei erityisemmin rakenneta vaan joka biisissä on omat liikkeensä. Liikkeitä on suhteellisen vähän ja ne ovat helppoja, joten siinä suhteessa tunti muistuttaa jollain tavalla aerobiciä (tai ainakin sellaiseksi itse aerobicin miellän). Rakastan koreografisia tanssitunteja joten en ikinä koskaan milloinkaan luopuisi Bodyjamista ja vetäisi pelkkää shäbämmiä, mutta tunti on passeli juuri sellaisille päiville, kun haluaa hien pintaan muttei jaksa ajatella mihin suuntaan jalkojen pitäisi viedä.

Todettakoon siis että Sh'bam on ihankivaa. En hurmaantunut, mutta menin siitä huolimatta toisenkin kerran. It was beige.

Päivän sporttiteko

Suoritin päivän urheilullisen osion vähän eri tavoin kuin olin suunnitellut. Ensimmäinen osa koostui labraan menemisestä. En ole koskaan pitänyt itseäni neulakammoisena tai edes -inhoisena, mutta yhä edelleen siintää mielessä se parin vuoden takainen kerta, kun labrareissun tuloksena oli neljä reikää joista yksi avoneulalla, ja joita kävi tökkimässä kaksi eri hoitajaa. Silloin iski huono olo jopa meikäläiselle, ja jouduin hengittelemään puolimakaavassa asennossa ennen kuin uskalsin nousta ylös. Kaikki tuon kerran jälkeiset labrakokeet ovat sujuneet kuin suoraan oppikirjasta, mutta siitä huolimatta syke nousee. Kai se puolipaniikkikin urheilusta käy.

Toinen osa sisälsi treenivaatteiden ostoa; toppatakki päällä tavaralossa sompailu ja tilin saldon hupeneminen toi hien pintaan. Lasketaanhan sekin, lasketaanhan?

Jos ihan vakavasti halutaan puhua, niin ottaahan tämä arpominen taas himppasen verran ohimoon. Epämääräiset oireet eivät ole oikeastaan helpottaneet sitten viime viikon, joten en ole uskaltanut treenata. Torstaina aion kaikesta huolimatta käydä kokeilemassa miltä bodyjam tuntuu, ellen sitä ennen kehitä oireistani jotain yksiselitteistä ja selkeää.

Ensi maanantaille varasin lekuriajan, jotta pääsen kuulemaan tämänaamuisen verikokeen tulokset (mittautin siis kilpirauhasarvoni kontrollimielessä). Samalla voisi tuoda ilmi myös tämän ihmeellisen eestaas soutamisen, ja kysyä uskaltaako urheilla mikäli homma ei ainakaan pahene. Alan nimittäin epäillä tämän olevan ainakin osittain stressiperäistä, jolloin asiat helpottuvat vasta kun saan vaihdettua työpaikkaa. How nice is that.

Kroppa kiitti...

... ensimmäisestä vanukasta lukuunottamatta herkuttomasta päivästä 400 gramman painonnousulla. Taidan taas pidentää punnitusväliä, kun ei siitä saa kuin hillittömän melan otsaan heti aamusta <insert vinkkaava hymiö here>.

Olet mitä syöt

Inhoan kaikkia konditionaalin sisältäviä, elämänmuutokseen suuntautuvia ajatuksia, mutta minun pitäisi varmaan oikeasti alkaa katsoa mitä syön, eikä vain puhua/kirjoittaa siitä. Olen jo pitkään tiedostanut sen että pelkällä liikunnalla on helvetillisen hankalaa pudottaa painoa, mutta silti käytän päivällä tehtyä treeniä synninpäästönä iltaherkuttelulle. Niin mukavaa kuin se olisikin, homma ei taida kuitenkaan pelata noin.

Olen koko illan pyöritellyt päässäni kyl mää sit joskus -tyylisiä ajatuksia, ja jokaisen jälkeen kysynyt itseltäni, että miksi vasta sitten joskus, miksei nyt. En ole osannut vastata. Suklaanhimo on inhottava vastustaja halulle näyttää paremmalta ja ennen kaikkea tuntea olonsa paremmaksi. Useimmiten ensinmainittu vie voiton, ja herkuttelun jälkeen toinen nostaa päätään.

En tajua omaa vetkutteluani. Teoriassa tiedän miten pitäisi syödä, ja tiedän myös sen, että se on ainoastaan korvien välistä ja itsekurista kiinni. Minä en tarvitse suklaata. Jos joku teinipoika pudottaa 53 kg 110 päivässä (joo, katsoin MTV:ltä I used to be fat -ohjelmaa), minulla ei ole yhtään toimivaa tekosyytä. Ei ainuttakaan.

Mikä lopulta sai aikaan nämä ajatukset? Hengenahdistus ja lievä ylilämpö. Anteeksi kielenkäyttöni, mutta vituttaa hienoisesti. Nyt kun taas innostuisin liikunnasta, epämääräiset flunssanoireet ilmaantuvat kuvioihin. Välillä tuntuu että keksin koko kipeän fiiliksen omasta päästäni - liekö olisi jossain vaiheessa aiheellista käväistä verikokeissa tms mielenrauhansa vuoksi. Voisi ainakin rajata pois esim. mykoplasman, jonka kuvaus toisaalta sopii olooni, toisaalta ei. Raah.

Vitutuksessa kieriskelyn keskellä tuli sitten mieleen, että mitäs nyt kun en välttämättä hetkeen uskalla harrastaa hikiliikuntaa. Niinpä niin, se ruokavalio.

Valoa risukasaan

Kävin salilla, ja sain tehtyä suurimman osan ohjelmasta samoilla painoilla, joita käytin joskus loka-marraskuussa ennen lusmuilutaukoa. Yllättävän nopeasti kroppa näköjään muistaa mitä siellä salilla taas pitikään tehdä, joten laskettakoon tämä vuoden ensimmäiseksi (aiheeseen liittyväksi) ilonpilkahdukseksi. Toivottavasti samanlaisia on luvassa paljon lisää.

Hyvin menee, mutta kyllä se tästä

Edellisen postauksen rakkauspakkaukset olivat eilen ensimmäistä kertaa testissä ja osoittautuivat hyviksi. Ainakin tanssillisissa osioissa, sen sijaan lihaskuntobiisin aikana en kovin syviä askelkyykkyjä uskaltanut ottaa - kengät luistavat siinä määrin mukavasti, että liian syvistä kyykyistä olisi voinut tulla tahattomia spagaateja. Pidin kuitenkin ylenpalttisen kevyestä fiiliksestä ja siitä, että kun pyörähdin, polvet eivät natisseet kuten entisten kenkien liimauduttua lattiaan. Lihaskuntoharjoitteluun tai paljon hyppyjä sisältäville tunneille en näitä laittaisi, mutta ajoivat mainiosti asiansa zumbassa. (Niin mainiosti, että bongasin muiden kävijöiden jaloista viidet samanlaiset.)

Jenny kysyi blogissaan, että kuinka monesti saa aloittaa alusta. En voinut olla hymähtämättä - niinpä niin. Minustahan ei pitänyt tulla jatketta niille blogeille, joissa kirjoittaja aloittaa projektinsa hillittömällä draivilla, into hiipuu kuukausien kuluessa, lähteneet kilot tulevat takaisin ja ollaan taas lähtöruudussa. Mikäli suunnitelmani olisi toteutunut, kirjoittelisin nyt hieman yli 60-kiloisena - sen sijaan vaaka näytti tänä aamuna 74,2 kg.

Ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Mutta en silti luovuta, vaikka se taatusti helpompaa olisikin. Laskeskelin, että olen kasannut kiloja neljässä vuodessa 15 kappaletta. Mikäli jatkan samaa tahtia, olen kolmevitosena satakiloinen. Ei kiitos. Reilut kymmenen kiloa lienee kuitenkin kivuttomampaa hävittää kuin neljäkymmentä, joten ehkä olisi ihan oikeasti syytä saada itsestään niska-perse-ote.

On vaan niin hanurista, että liikunnalla ei laihdu. Jos se onnistuisi kohdallani, minulla ei olisi minkään valtakunnan ongelmaa. Haluaisikohan joku hypnotisoida suklaahimot pois minusta? Joskus kesällä onnistuin vähentämään mantroilla tyyliin "mieliteko on eri asia kuin tarve", "miksi tunkea sisäänsä jotain mikä on ainoastaan haitallista" ja "suklaa ei kuulu ruokavaliooni". Vielä kun saisi heräteltyä talviunilta nuo samat mantrat, niin kenties tässä suossa päästäisiin eteenpäin.