Inhoan kaikkia konditionaalin sisältäviä, elämänmuutokseen suuntautuvia ajatuksia, mutta minun pitäisi varmaan oikeasti alkaa katsoa mitä syön, eikä vain puhua/kirjoittaa siitä. Olen jo pitkään tiedostanut sen että pelkällä liikunnalla on helvetillisen hankalaa pudottaa painoa, mutta silti käytän päivällä tehtyä treeniä synninpäästönä iltaherkuttelulle. Niin mukavaa kuin se olisikin, homma ei taida kuitenkaan pelata noin.
Olen koko illan pyöritellyt päässäni kyl mää sit joskus -tyylisiä ajatuksia, ja jokaisen jälkeen kysynyt itseltäni, että miksi vasta sitten joskus, miksei nyt. En ole osannut vastata. Suklaanhimo on inhottava vastustaja halulle näyttää paremmalta ja ennen kaikkea tuntea olonsa paremmaksi. Useimmiten ensinmainittu vie voiton, ja herkuttelun jälkeen toinen nostaa päätään.
En tajua omaa vetkutteluani. Teoriassa tiedän miten pitäisi syödä, ja tiedän myös sen, että se on ainoastaan korvien välistä ja itsekurista kiinni. Minä en tarvitse suklaata. Jos joku teinipoika pudottaa 53 kg 110 päivässä (joo, katsoin MTV:ltä I used to be fat -ohjelmaa), minulla ei ole yhtään toimivaa tekosyytä. Ei ainuttakaan.
Mikä lopulta sai aikaan nämä ajatukset? Hengenahdistus ja lievä ylilämpö. Anteeksi kielenkäyttöni, mutta vituttaa hienoisesti. Nyt kun taas innostuisin liikunnasta, epämääräiset flunssanoireet ilmaantuvat kuvioihin. Välillä tuntuu että keksin koko kipeän fiiliksen omasta päästäni - liekö olisi jossain vaiheessa aiheellista käväistä verikokeissa tms mielenrauhansa vuoksi. Voisi ainakin rajata pois esim. mykoplasman, jonka kuvaus toisaalta sopii olooni, toisaalta ei. Raah.
Vitutuksessa kieriskelyn keskellä tuli sitten mieleen, että mitäs nyt kun en välttämättä hetkeen uskalla harrastaa hikiliikuntaa. Niinpä niin, se ruokavalio.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti