Tekosyiltä siivet

Hiphei. Töihinpaluu on suoritettu niiltä osin onnistuneesti, että näin parin päivän jälkeen tuntuu kuin ei olisi lomalla ollutkaan. Ainut asia, joka viittaa useamman viikon poissaoloon ja tottumattomuuteen, on tähän mennessä jokailtainen infernaalinen särky ja kolotus koivissa. Työ on siis seisomahommaa, joten kolmen viikon persus homeessa makoilun jälkeen kintut kiljuvat hoosiannaa. Vaan eiköpähän se siitä.

Jänniä muuten nuo tekosyyt. Mielestäni välivuoropäivät ovat tähän mennessä olleet sellaisia, joina ei vaan ehdi tai jaksa urheilla. Tänään oli töitä 11-17, ja olin eilisiltaan asti sitä mieltä, että väkisinhän siitä tulee lepopäivä. Kuitenkin löysin itseni laittamasta herätyskellon soimaan puoli kahdeksalta, nousin kun kyseinen helvetinkone alkoi pitää meteliä, imaisin omenan kitusiini ja kipaisin kävelylenkille. Valitsin taivallettavakseni kolmen vartin reitin, ja takaisin kotipihaan päästyäni mietin, että nytkö se on jo mentävä sisälle. Eivät siis täysin paskaa puhu ne, jotka vannovat aamulenkkien nimeen.

Koska tykkään askeltaa musiikin tahdissa muutenkin kuin tanssillisilla tunneilla, korvaluureista huutaa lähestulkoon aina jotain. Alla tämän hetken ehdottomat lempparit:

Yhteenveto, viikko 0

Kas niin. Huomenna taivaat aukeavat, valaistun ja koen nirvanan. Tai sitten en, mutta joka tapauksessa pitäisi aloittaa ihan oikeasti. Tässä henkisen valmistautumisen viikon asettamat pohjat HeiaHeiasta luntattuna:

Maanantai: hiki päässä siivoamista 1 h 30 min
Tiistai:  kävelylenkki isännän kanssa 50 min, Bodyjam-tunti 1 h
Keskiviikko: kävelylenkki 1 h 40 min, kuntopyöräily 45 min
Torstai: lepo
Perjantai: kävelylenkki äipän kanssa 1 h 10 min
Lauantai: lepo
Sunnuntai: kävelylenkki 40 min, kuntopyöräily 40 min, kuntosali 45 min

Aktiivisuutta yhteensä: 9 h

Eihän siinä, mukavat lukemat. Tuohon olisi ihan kivatsua pyrkiä, joten mikä vahinko, että tiistaina olisi raahustettava takaisin työelämään. Voisin ihan mielelläni pitää vielä muutaman viikon tauon töistä ja keskittyä muihin aktiviteetteihin. Vaan ei auta, mutta jos olen tähänkin asti kyennyt liikkumaan 3-4 kertaa viikossa töistä huolimatta, niin miksipä se mihinkään muuttuisi nytkään.

Ruokapäiväkirjojen postaamista harkitsen vielä. Kiinnostaako ketään lukea, mitä joku toinen syö? Itse luen esimerkiksi Sport-lehdestä julkkisten evästämisistä, mutta josko kuitenkin yrittäisin ensin keksiä jotain muuta kirjoitettavaa. Nykyistä "ruokavaliota" nyt olisi turha tänne laittaa muutenkaan, kun ei siitä kenellekään ainakaan apua olisi. Odotellaan ensin mitä personal trainer ohjeistaa, ja katsotaan sitten uudestaan.

Ettehän pudonneet juhannuksena kaivoon? Olisi sangen ikävää ollut se, sillä omalla tavallaan tuo hitaasti mutta varmasti ylöspäin kipuava laskuri lämmittää mieltä.

Konstit on monet

Woohoo, taas askel eteenpäin jollain konkreettisella. Käväisin moikkaamassa kuntokeskuksen personal traineria, ja pelkkä saliohjelman päivitys vaihtuikin kolmen kerran tapaamispakettiin, jossa minulle suunnitellaan uusi liikuntaohjelma ja lisäksi saan ohjeita syöminkeihin. Ensimmäisellä tapaamisella puolentoista viikon päästä saan käsiini uuden "lukujärjestyksen", ja samalla kertaa pääsen/joudun kehoanalyysiin. Toisaalta hirvittää, mutta sikäli olen utelias, että kävin helmikuussa kehonkoostumusmittauksessa, ja haluan nähdä mahdolliset muutokset. Toisella tapaamisella tuosta seuraavana päivänä jutellaan ravitsemuksesta, ja kolmas kerta jätetään syksymmälle, jolloin katsotaan onko uusittu ohjelma tuonut toivottuja muutoksia.

Toisaalta tuntuu tyhmältä maksaa mansikoita ja mannaryynejä (no ei ihan, onneksi on meneillään kesätarjous), mutta olen silti enemmän innoissani. Koko projekti tuntuu paljon todellisemmalta, kun tiedän jonkun auttavan minut alkuun. Joskus ajattelin osaavani kyllä itsekin syödä, mutta ikävä kyllä todisteet puhuvat hiukan sitä vastaan.

Sain kotiläksyksi kirjoittaa ruokapäiväkirjaa kahdelta päivältä; toinen päivä saisi olla mahdollisimman perusarkipäivä, ja toinen ns. vapaapäivä. Päätin kirjata jo tämän päivän sapuskat ylös, joskaan en edelleenkään omista sitä talousvaakaa. Vaan mikäpä kekseliästä hidastaisi - seisoin ensin henkilövaa'alla täysi ruokalautanen kädessä ja heti perään samanlainen tyhjä lautanen kädessä, ja päättelin ruokamäärän erotuksesta. Ehkei tämä ihan tiedettä ole, mutta ei anneta sen häiritä.

Mukavaista juhannusta, pysykääpä pinnalla.

Hyvistä töistä palkitaan aina

Tämän päivän lenkki meni niin sanotusti putkeen. Keli näytti epävakaalta jo kotona, mutta nappasin sontikan kainaloon ja painuin ulos siitä huolimatta; päätin, että olen skipannut tarpeeksi monta lenkkiä koska saattaa ehkä sataa. Kävelin työpaikalle hakemaan uusimpia vuorolistoja, kun parisataa metriä ennen määränpäätä huomasin paikalliset puistokemistit istumassa vakkaripenkillään.

Ehdin suorittaa "jaahas, pääseeköhän noista kunnialla ohi" -ajatuksen puoleenväliin asti kun huomasin, että jonkin matkan päässä yksi seurueen rouvista nousi horjuen ojanpohjalta, ja karjui penkillä olijoille että tulkaa nyt saatana auttamaan. Herrasmiehet eivät korvaansa lotkauttaneet, joten paikalle ehdittyäni kysyin naiselta, mikä hänellä on hätänä. Selvisi, että penkka oli pettänyt miehensä alta ja ukko syöksynyt pää edellä pusikkoon, jossa makasi alaspäin viettävällä penkalla mahallaan pää alaspäin. Sillä aikaa kun nainen kävi hakemassa yhden kavereistaan tilannetta ihmettelemään, kaivelin kännykän taskustani ja soitin hätänumeroon. Pusikossa makaaja näkyi hengittävän ja sai liikutettua raajojaan mutta valitteli niskakipuja, joten emme uskaltaneet liikuttaa häntä. 

Virkavallan paikalle saapuminen kesti noin varttitunnin, ja voin kertoa, ettei aika ole ikinä tuntunut menevän hitaammin. Penkalla lojui kolmen perskännisen ryhmä, joista yhdelle vakuuttelin ettei kuolema varmasti korjaa, toiselle ettei miehensä varmasti kuole, ja kolmannelle että kyllä, aivan varmasti soitin hätänumeroon ja aivan varmasti lupasivat tulevansa. Kaiken lisäksi alkoi sataa aivan infernaalisella voimalla samalla, kun tuuli puhalsi joka suunnasta - en voinut olla hymähtämättä itsekseni, että näin sitä hyvistä töistä palkitaan. Sade loppui luonnollisesti heti sen jälkeen, kun poliisipartio ehti paikalle.

Jeparit laskivat minut kiitellen menemään, ja takaisin päin kävellessä törmäsin vielä siihen pariskunnan kaveriin, joka oli istunut ojanpohjalla seuranamme. Sai kerrottua että ambulanssi oli tullut pian poliisien jälkeen, kaveri saatu kyytiin ja kaikki hyvin.

Kotimatkalla sain niskaani vielä pari sadekuuroa, ja puolivälissä huomasin kaksi valkoisiin kauluspaitoihin ja mustiin suoriin housuihin sonnustautunutta nuorta miestä pyöräilykypärät vyölenkeistä roikkuen. "Päivää, edustamme Kristusta". Of...course you do. Otin vastaan jonkin paperilappusen, ilmoitin oman uskoni olevan kyllin vahva ja toivotin mukavaa päivänjatkoa.

Päivän saldona joka tapauksessa arviolta vajaat kymmenen käveltyä kilometriä, myöhemmin kuntopyörällä poljetut 45 minuuttia ja hyvä mieli lähimmäisen auttamisesta. Vahvasti plussan puolella siis.

Jamma jamma

Hassua huomata itsessään lapsekasta innostusta tähän blogiin liittyen. Hassua siksi, ettei tämä ole ensimmäinen pitämäni blogi, erinäisiä viritelmiä on pyörinyt jaloissa jo kuutisen vuotta. Kaikki ovat kuitenkin syystä tai toisesta tulleet tiensä päähän, suurimmaksi osaksi lähinnä sen takia, ettei mitään sanottavaa ole ollut. Olen kirjoitellut harvakseltaan pariakin "tänään söin ruokaa" -tyylistä blogia, joihin olen aivo-oksentanut kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Loppujen lopuksi kenties huonoin mahdollinen konsepti minulle - oma elämä alkaa äkkiä vaikuttaa tylsältä kun huomaa, että päivitettävää riittää kerran kahdessa viikossa. Liikunta- ja painonhallintajaarituksia olen harkinnut jo pariinkin otteeseen, sillä en oikeastaan harrasta kuntoilun lisäksi mitään erityisempää, ja se on aihepiirinä ainut johon suhtaudun edes intohimoa muistuttavalla fiiliksellä. Näköjään siis tarvitsin vain paikan jossa vouhottaa rauhassa.

Varsinainen Koitos ja Uusi Terveellisempi Elämä alkaa virallisesti ensi viikolla. Voitte valita sopivan tekosyyn seuraavista: vuosi on silloin puolessa välissä / kaikki alkaa aina maanantaina / kesäloma loppuu silloin ja lomalla pitää saada herkutella. Käytännössä ajattelin jatkaa vuodenvaihteessa tekemääni lupausta kolmesta tai neljästä liikuntakerrasta viikossa, ja tällä kertaa mukaan pitäisi mitä ilmeisimminkin ympätä myös ruokavalio. Liikunnan ilo on löytynyt jo aikoja sitten, mutta pään alaosassa sijaitsevasta aukosta menee edelleen sisään paljon sellaista, mitä ei tarvitsisi. Käyn torstaina päivittämässä saliohjelman kuntokeskuksen personal trainerilla, ja voisin samalla kysyä tehokkaita vinkkejä tekosyiden tuhoamiseen (mutkun putkun se kalorien laskeminen on niin hankalaa ja suklaa niin hyvää ja pitääkö minun ihan oikeasti hankkia joku talousvaaka?) Tiedän kyllä periaatteessa itsekin miten pitäisi syödä, mutta kun äh. Vietin kuitenkin ennen lomaa neljä viikkoa ilman muita herkkuja kuin jäätelö ja läkerolit, joten ehkä toivoa on.

Tänään pyörähdin Bodyjam-tunnilla, mikä on kutakuinkin parasta ikinä. Tykkään tanssia, tykkään koreografisista tunneista ja eritoten tykkään tästä ohjaajasta. Olen myös sinut sen kanssa, että tunneille lähtevät myös ne, joille rytmitajun lahjaa ei ole suotu ja jotka ovat aina puoli tahtia joko edellä tai jäljessä. Antaa kaikkien kukkien kukkia, ei siinä mitään. Tanssillistenkaan tuntien iloa ei pitäisi ottaa keneltäkään pois sen takia, että menee aina eri suuntaan kuin muut. Sen sijaan hiukan ahdistaa olla itse se, joka valitsee tietämättömyyttään paikkansa kyseisen henkilön vierestä, ja lopputunnista pelkää saavansa kirjaimellisesti maistaa vieruskaverin tanssitossua. Tämäkin vielä menettelee, mutta kun tähän keittoon sekoitetaan vielä huono hygienia, huumorintaju on kieltämättä koetuksella. Onneksi edes tunnin kestänyt pistävä hienhaju nenässä ei pilannut iloa, mutta silti - deodorantti, anyone?

Kaikki alkaa vitutuksesta

No okei, ei nyt ihan kaikki. Mutta painonpudotukselle tai terveemmille elämäntavoille se on hyvä potku persuksille. Minulle ei riittänyt se, että oman valvovan silmäni alla vaa'an lukema kasvoi kasvamistaan (en nimittäin voi sanoa näiden kilojen tulleen yllätyksenä). Ei riittänyt myöskään se, että eräänä vähemmän kauniina päivänä lempifarkkuni eivät enää mahtuneet jalkaan. Tuonkin jälkeen piti kuluttaa vielä vuosi-puolitoista suklaata syöden, kunnes jokin aika sitten näin itsestäni valokuvan, ja jouduin hiljaa mielessäni kysymään, että kuka tuo tankki on. Se riitti.

No okei. Minä en ole suoranaisesti lihava. Eroan monista muista laihdutusbloggareista siinä, että minulla ei ole kymmeniä kiloja ylipainoa. Reilut kymmenen kenties. Olen siitä huolimatta päättänyt, että vuoden loppuun mennessä niistä lähtee 8-13 kg pois. Miksi? Siksi, etten viihdy omassa vartalossani, mikä taas on elämää yleensä ajatellen melko perseestä. On vain yksi elämä ja yksi kroppa, joten kuvitelmieni mukaan olisi huomattavasti helpompaa, jos viihtyisi itse itsessään.

Kilojen pudottamisen lisäksi tekemistä lienee asenteen kanssa, en nimittäin muista montakaan kertaa, jolloin olisin ollut kroppaani täysin tyytyväinen. Olin kaksikymppisenä 167 cm x 54 kg -kokoinen palkki, ja minusta löytyy valokuva jossa peittelen mahaani. Tuolta ajalta on muutama muukin kuva, ja nyt katsottuna näytän lähinnä vaateripustimelta. Niihin mittoihin ei siis ole ikävä, enkä muutenkaan halua olla ns. laiha läski. Sopivasti treenattu naisvartalo on minusta kaunis, joten siitä haaveillaan ja siihen pyritään. Pehmeyttä unohtamatta.

Pääsyy tähän projektiin on siis siinä, että voin ainakin joillain tavoin huonosti. Mutta naisellinen hömppä kun olen, on siihen toinenkin, ei-niin-painava, mutta syy kuitenkin. Haluan näyttää mahdollisessa hääkuvassani niin hyvältä kuin mahdollista. Ja ennen kuin minut tuntevat soittavat valkotakeille tai isäntä muuttaa hurjistuneen kauhistuneena Siperiaan, selvennetään vähän. En ole kihloissa enkä menossa naimisiin, eikä minua ole kosittu. Tämä ei ole niskaanhengittävän painostava vihjaus isännälle, sillä olen nykyiselläänkin onnellinen. Olen kuitenkin siitä perinteinen nainen, että toivon ja uskon meneväni jossain elämänvaiheessa naimisiin. Ja koska en halua kauhistua hääkuvaani tai alkaa karmealle kuihdutuslaarille silloin kun papin aamen on ajankohtainen, aloitan kropparemonttini jo nyt. (Eli hengitä kulta, hengitä, ei hätää.)

Kas näin. Minä olen siis Allie, itseeni kyllästynyt ja hiukan ahdistunutkin, mutta valmis tekemään töitä tilanteen muuttamiseksi. En ole vielä totaalisen himourheilija, mutta siemen itää suklaanmussuttajan sisällä. Kaikki mahdolliset kohtalotoverit tai muuten vaan samanhenkiset ovat kovasti tervetulleita kelkkaan mukaan, kuihtuminen lienee sekin mukavampaa porukalla kuin yksin.