Kaikki alkaa vitutuksesta

No okei, ei nyt ihan kaikki. Mutta painonpudotukselle tai terveemmille elämäntavoille se on hyvä potku persuksille. Minulle ei riittänyt se, että oman valvovan silmäni alla vaa'an lukema kasvoi kasvamistaan (en nimittäin voi sanoa näiden kilojen tulleen yllätyksenä). Ei riittänyt myöskään se, että eräänä vähemmän kauniina päivänä lempifarkkuni eivät enää mahtuneet jalkaan. Tuonkin jälkeen piti kuluttaa vielä vuosi-puolitoista suklaata syöden, kunnes jokin aika sitten näin itsestäni valokuvan, ja jouduin hiljaa mielessäni kysymään, että kuka tuo tankki on. Se riitti.

No okei. Minä en ole suoranaisesti lihava. Eroan monista muista laihdutusbloggareista siinä, että minulla ei ole kymmeniä kiloja ylipainoa. Reilut kymmenen kenties. Olen siitä huolimatta päättänyt, että vuoden loppuun mennessä niistä lähtee 8-13 kg pois. Miksi? Siksi, etten viihdy omassa vartalossani, mikä taas on elämää yleensä ajatellen melko perseestä. On vain yksi elämä ja yksi kroppa, joten kuvitelmieni mukaan olisi huomattavasti helpompaa, jos viihtyisi itse itsessään.

Kilojen pudottamisen lisäksi tekemistä lienee asenteen kanssa, en nimittäin muista montakaan kertaa, jolloin olisin ollut kroppaani täysin tyytyväinen. Olin kaksikymppisenä 167 cm x 54 kg -kokoinen palkki, ja minusta löytyy valokuva jossa peittelen mahaani. Tuolta ajalta on muutama muukin kuva, ja nyt katsottuna näytän lähinnä vaateripustimelta. Niihin mittoihin ei siis ole ikävä, enkä muutenkaan halua olla ns. laiha läski. Sopivasti treenattu naisvartalo on minusta kaunis, joten siitä haaveillaan ja siihen pyritään. Pehmeyttä unohtamatta.

Pääsyy tähän projektiin on siis siinä, että voin ainakin joillain tavoin huonosti. Mutta naisellinen hömppä kun olen, on siihen toinenkin, ei-niin-painava, mutta syy kuitenkin. Haluan näyttää mahdollisessa hääkuvassani niin hyvältä kuin mahdollista. Ja ennen kuin minut tuntevat soittavat valkotakeille tai isäntä muuttaa hurjistuneen kauhistuneena Siperiaan, selvennetään vähän. En ole kihloissa enkä menossa naimisiin, eikä minua ole kosittu. Tämä ei ole niskaanhengittävän painostava vihjaus isännälle, sillä olen nykyiselläänkin onnellinen. Olen kuitenkin siitä perinteinen nainen, että toivon ja uskon meneväni jossain elämänvaiheessa naimisiin. Ja koska en halua kauhistua hääkuvaani tai alkaa karmealle kuihdutuslaarille silloin kun papin aamen on ajankohtainen, aloitan kropparemonttini jo nyt. (Eli hengitä kulta, hengitä, ei hätää.)

Kas näin. Minä olen siis Allie, itseeni kyllästynyt ja hiukan ahdistunutkin, mutta valmis tekemään töitä tilanteen muuttamiseksi. En ole vielä totaalisen himourheilija, mutta siemen itää suklaanmussuttajan sisällä. Kaikki mahdolliset kohtalotoverit tai muuten vaan samanhenkiset ovat kovasti tervetulleita kelkkaan mukaan, kuihtuminen lienee sekin mukavampaa porukalla kuin yksin.