Tämän päivän lenkki meni niin sanotusti putkeen. Keli näytti epävakaalta jo kotona, mutta nappasin sontikan kainaloon ja painuin ulos siitä huolimatta; päätin, että olen skipannut tarpeeksi monta lenkkiä koska saattaa ehkä sataa. Kävelin työpaikalle hakemaan uusimpia vuorolistoja, kun parisataa metriä ennen määränpäätä huomasin paikalliset puistokemistit istumassa vakkaripenkillään.
Ehdin suorittaa "jaahas, pääseeköhän noista kunnialla ohi" -ajatuksen puoleenväliin asti kun huomasin, että jonkin matkan päässä yksi seurueen rouvista nousi horjuen ojanpohjalta, ja karjui penkillä olijoille että tulkaa nyt saatana auttamaan. Herrasmiehet eivät korvaansa lotkauttaneet, joten paikalle ehdittyäni kysyin naiselta, mikä hänellä on hätänä. Selvisi, että penkka oli pettänyt miehensä alta ja ukko syöksynyt pää edellä pusikkoon, jossa makasi alaspäin viettävällä penkalla mahallaan pää alaspäin. Sillä aikaa kun nainen kävi hakemassa yhden kavereistaan tilannetta ihmettelemään, kaivelin kännykän taskustani ja soitin hätänumeroon. Pusikossa makaaja näkyi hengittävän ja sai liikutettua raajojaan mutta valitteli niskakipuja, joten emme uskaltaneet liikuttaa häntä.
Virkavallan paikalle saapuminen kesti noin varttitunnin, ja voin kertoa, ettei aika ole ikinä tuntunut menevän hitaammin. Penkalla lojui kolmen perskännisen ryhmä, joista yhdelle vakuuttelin ettei kuolema varmasti korjaa, toiselle ettei miehensä varmasti kuole, ja kolmannelle että kyllä, aivan varmasti soitin hätänumeroon ja aivan varmasti lupasivat tulevansa. Kaiken lisäksi alkoi sataa aivan infernaalisella voimalla samalla, kun tuuli puhalsi joka suunnasta - en voinut olla hymähtämättä itsekseni, että näin sitä hyvistä töistä palkitaan. Sade loppui luonnollisesti heti sen jälkeen, kun poliisipartio ehti paikalle.
Jeparit laskivat minut kiitellen menemään, ja takaisin päin kävellessä törmäsin vielä siihen pariskunnan kaveriin, joka oli istunut ojanpohjalla seuranamme. Sai kerrottua että ambulanssi oli tullut pian poliisien jälkeen, kaveri saatu kyytiin ja kaikki hyvin.
Kotimatkalla sain niskaani vielä pari sadekuuroa, ja puolivälissä huomasin kaksi valkoisiin kauluspaitoihin ja mustiin suoriin housuihin sonnustautunutta nuorta miestä pyöräilykypärät vyölenkeistä roikkuen. "Päivää, edustamme Kristusta". Of...course you do. Otin vastaan jonkin paperilappusen, ilmoitin oman uskoni olevan kyllin vahva ja toivotin mukavaa päivänjatkoa.
Päivän saldona joka tapauksessa arviolta vajaat kymmenen käveltyä kilometriä, myöhemmin kuntopyörällä poljetut 45 minuuttia ja hyvä mieli lähimmäisen auttamisesta. Vahvasti plussan puolella siis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti