Liisteriä

Kotiutin tänään paikallisesta Anttilasta kahdeksan kilon kahvakuulan. Olin ehtinyt suunnitella kyseistä hankintaa jo useamman kuukauden, ja nyt kun kirppikseltä isännän kanssa hankitut rahat polttelivat lompakossa, aika oli kypsä. Tulkoon liitostamme pitkä, hikinen ja onnellinen.

Sisäänajoin kuugelin 35 minuutin kotitreenillä, ja oli kieltämättä edelleen tahmeaa. Voikohan treenaamiseen kyllästyä niin kuin ruokaan, jota syö monta päivää putkeen? Nääh, en usko. Pääasia kuitenkin, että niinsanotusti yritän edes nousta takaisin ratsaille, ja olo on perusväsyneen sijaan hyvällä tavalla voipunut.

Tuli tuossa mieleeni, että onneksi tajusin aloittaa säännöllisen liikunnan kesällä, enkä jättänyt homman aloittamista syksyyn. Kieltämättä 28 asteen helteessä lenkkeillessäni mietin että pitikö taas lähteä, mutta tämän viimeisten viikkojen olmi-fiiliksen huomioiden kannatti kyllä. Jos olisin jättänyt aloittamisen syyspimeyteen ja -sateisiin ja todennut kolmen kuukauden pungertamisen jälkeen että ei perhana tästä tule mitään, olisin taatusti jättänyt homman siihen. Nyt, ylenpalttisesta väsymyksestä ja laiskotuksesta huolimatta haluan ajatella, että tämä on vaihe. Ei loppu eikä pysyvä olotila, vaan ohimenevä vaihe. Viis siitä, että olen kolmen kuukauden jälkeen samoissa lukemissa kuin aloittaessani. Viis siitä, että annan ihan liian helposti periksi mielihaluille, ja olen kadottanut kesäkuussa löytämäni itsekurin jonnekin hyvin, hyvin syvälle. Viis siitäkin, että sekä olomuoto että fiilis muistuttavat enemmän suklaahiirtä kuin himourheilijaa.

Sillä menköön siihen sitten kaksi viikkoa, kolme kuukautta tai vaikka vuoteen 2015 asti, aion jossain vaiheessa elämääni olla tavoitepainossani tai -farkuissani. Havuja, perkele. 

Cans open, worms everywhere

En vetänytkään täysin nollaviikkoa, "urheilua" tuli viime viikolle huikeat 40 minuuttia. Kävin eilen tunnustelemassa voimiani pienellä kävelylenkillä ja pakko sanoa, että raitis ilma teki kyllä hyvää. Suhteeni lenkkeilyyn on vain jotenkin väljähtynyt; en millään tahdo saada aikaiseksi lähteä ja mm. vesisade on täysin riittävä syy skipata lenkki tai vaihtaa se sisäliikuntaan, mutta kun lopulta joskus lähden, mietin että miksen tee tätä useammin. Niinpä.

Tänään lähdin taas kävelemään, joskin vain puoleksi tunniksi. Tämäkin päivä meni siis voimia tunnustellessa, enkä kovin paljon pidempään olisi tainnut jaksaakaan. Tällä kertaa syy ei tosin ollut laiskuudessa tai viitsimättömyydessä vaan siinä, että kalastin viikonloppuna itselleni jonkinlaisen mahapöpön. Olo on ollut tänään vielä heikohko ja töissä kuvotti koko ajan, mutta sain kuitenkin syötyä normaalisti. Kenties elämä palailee pätkittäin uomiinsa. Silti - viikko voimattomuutta ja kuolemanväsymystä, perään pakin sekoaminen. Mitä seuraavaksi?

Ainiin. Keskustassa pyörivän kuusikymppisen puistokemistin mielestä minulla on hiton hyvä perse. Great.

Viikko 13 / Nollat taulussa

Jatkan edelleen kipeä vai ei -arpomista. Nenä vuotaa ajoittain, kuumetta tai kurkkukipua ei ole. Näiden todisteiden valossa veetuttaa se, etten ole käynyt heiaheiassa koko viikolla, eli tästä on tulossa tyylipuhdas nollaviikko. Enpä yhtäkkiä muistakaan, milloin viimeksi olisin maannut persus homeessa sohvalla näin pitkään.

Veetuttamisesta huolimatta ei puhettakaan, että jaksaisin tehdä mitään. Vaikka perinteisiä flunssan oireita ei ole, jalkoja ja päätä on särkenyt lähestulkoon joka päivä, ja väsyttää koko ajan. Liekö tämä sitten sitä syysväsyä vai piileviä pöpöjä, mutta en todellakaan edes olisi jaksanut raahata luitani treenaamaan. Joissain tapauksissa väsymyksestä huolimatta lähteminen on auttanut, mutta jos ei jaksa edes ajatella koko asiaa, lienee parempi antaa hanurin kasvaa kiinni sohvaan. Ainakin hetkellisesti.

Loppuun vielä välähdys liikunnan ulkopuolisesta arkielämästä: olen jo jonkin aikaa ollut töissä ns. kypärä otsassa, ja kuluneella viikolla käyttänyt aikaa työhakemusten kirjoitteluun. Yksi melkein lupaava tapaus tuli ilmi eilen (mutta josta ei voi vielä innostua), ja tänään töissä oli huvittava kuulostella omia reaktioitaan - en ollut tajunnutkaan, missä mittakaavassa ahdistus on ollut. Niin mistäkö tietää olevansa väärässä duunissa? Siitä, että hymyilee koko työvuoron ajan vain siitä ajatuksesta, että olisi pienenpieni mahdollisuus päästä sieltä joskus pois.

Ollako vai ei

Vihaanvihaanvihaan tätä, kun ei tiedä tulisiko kipeäksi vai ei. Olo ei ole sairas, lämpö ei ole koholla eikä yskitä. Kuitenkin heti jos jotain yrittää tehdä, nenä alkaa vuotaa ja tuntuu ilkeältä. Eilen ehdin jo unohtaa koko sunnuntaisen saliepisodin ja istuin kuntopyörän selkään - neljän minuutin päästä lopetin kun nenän sisälle sattui, ja tältä päivältä peruin zumbatunnin.

Jo kalenteriin merkattujen ja varattujen tuntien/treenien peruminen tahtoo vaan olla kova pala, kun haluaisin kyllä liikkua. Kuitenkin järki sanoo sen verran vastaan, että puolikuntoisena ei lähdetä riehumaan, sillä siitä on pelkkää haittaa. Siitä huolimatta kuntokärpänen surisee korvan juuressa, että entä jos tällä kertaa ei sattuisikaan. Piru vie, olo on kuin Hamletilla. Mutta no, pakko vaan malttaa mielensä ja ottaa rauhassa, tieten tahtoen en viitsisi lenssua hankkia.

Jottei menisi pelkäksi angstiksi, niin paino oli tänä aamuna 72,5 kg. Takapakkia loppukesään, mutta olen sentään karistanut lomapöhötyksen ja päässyt pois melkein 74:stä. Toinen loistojuttu oli Two and a half menin jatkuminen ja se, että käsikirjoittajat eivät ryssineetkään koko sarjaa. Life's gooooood.

Viikko 12

Kulunut viikko oli helpompi kuin muutama edellinen, suurimmaksi osaksi syystä että jossain vaiheessa päätin lakata pingottamasta. Ei se luonnollisestikaan vielä sen ihmeempiä tuloksia ole tuonut ja epäpingottamismetodeissani on petraamisen varaa (pitäisi ymmärtää se, että pingottamisen lopettaminen ei tarkoita samaa kuin suklaan syönnin aloittaminen...), mutta yleisfiilikseen vaikutus oli välitön. Lisäksi omaksuin eräästä blogista bongaamani aivopesu-dieetin ensimmäisen osan, ja olen viikon mittaan hokenut mielessäni lausetta "Olen kaunis, urheilullinen ja pystyn laihtumaan." Kuulostaa itsekeskeiseltä, mutta tuumasin, että mitä sitä suotta "olen ihan mukiinmenevä ja hyvä tällaisena kuin olen" -tyylisiin realiteetteihin tyytymään.

Kuntokeskukseni järjesti torstaina tanssimaratonin jolle osallistuin riemusta kiljuen. Tarjolla olevista afrosta, bodyjamista, dancesta, hiphopista, jambailasta ja zumbasta hikoilin neljällä ensimmäisellä - mieli teki vetää putkeen kaikki kuusi, mutta totesin, että mikäli riehun kolme tuntia putkeen lopettaen iltayhdeksältä ja menen seuraavana päivänä aamuvuoroon, en nuku yöllä ollenkaan. Ratkaisu tuntui oikealta jo kotimatkalla, mieli oli hyvä ja kroppa tolkuttoman väsynyt. Juvelaa oli huomata se, etten edelleenkään syttynyt dance-tunnille, vaikka pitkään kuvittelin nimenomaan lattareiden olevan se minun juttuni. Ehkä pitäydyn jatkossakin vain zumbassa ja bodyjamissa.

Maanantaina kävin tekemässä uusitun kahvakuulatreenin ominpäin, ja huomasin yksin kahvakuugelilla treenaavan naisihmisen herättävän uteliaisuutta. Huvittuneena seurasin, kun lähes koko treenini ajan yksi kanssatreenari tuijotti häpeilemättä kohti. Poistuin jossain vaiheessa kahvakuularykelmän luota salin toisella laidalla käymään, ja jätin tavarani (pyyhe, juomapullo, A4-paperille kirjoitettu patteritreeni) odottamaan. Takaisin tullessani huomasin kyseisen tuijottelijan lukemassa treeniohjeitani, ja minut huomattuaan ukko luikki takaisin oman treeninsä pariin. Hyvä etten nauranut ääneen; mieli teki käydä sanomassa käsipäivää ja mainita, että saa minulta kysyä jos joku asia vaivaa mieltä. Suomalainen salikulttuuri on vain jokseenkin huvittavaa, kun ketään ei voi katsoa kohti tai herra nähköön ainakaan puhua.

Liikuntasaldo kertyi tällä viikolla useasta eri palasesta:

Maanantai: kuntopyöräily 20 min, oma kahvakuulatreeni 40 min
Tiistai: kuntopyöräily 1 h, crosstrainer 30 min
Keskiviikko: lepo
Torstai: bodyjam 30 min, afro 30 min, dance 30 min, hiphop 30 min
Perjantai: kuntopyöräily 20 min, salitreeni (rinta, selkä, olkapäät, keskivartalo) 45 min
Lauantai: lepo
Sunnuntai: kuntopyöräily 10 min, salitreeni (jalat, ojentajat, haukkarit, keskivartalo) 30 min

Aktiivisuutta yhteensä: vajaa 6,5 h

Tämän päivän salitreeniä oli pakko keventää, kun puolivälissä alkoi sattua jonnekin nenän/poskionteloiden tienoille ja nenä vuotaa solkenaan, joten tein kaikkia sarjoja vain 2 x 12 normaalin neljän sarjan sijasta. Inhoan ehkä eniten maailmassa sitä tunnetta kun ei tiedä onko tulossa kipeäksi vai ei. Hope not, en millään viitsisi nyt sairastaa.

Syysväsy

Jos antaisin itselleni luvan palata vanhoihin kaavoihin, nyt olisi mainio aika luovuttaa koko projektin suhteen. Olen usein jättänyt homman kesken siinä vaiheessa kun alkaa tuntua epämukavalta, ja nyt on lievästi sanottuna kyseinen vaihe päällä. En tarkoita epämukavuudella oikeastaan mitään liikuntaan liittyvää, sillä jumppatunneista ja salitreenistä on jo ehtinyt tulla arkea. Nautin suurimmaksi osaksi siitä mitä teen, joten urheiluhaluttomuudesta ei ole kyse.

Sen sijaan suomeksi sanottuna vituttaa. Olen ehdottomasti kaikki mulle heti nyt -tyyppiä, ja kun asiat eivät tapahdu haluamallani tavalla ja haluamassani aikataulussa, tunnen itseni huonoksi, heikoksi ja epäonnistuneeksi. Ottaa ihan urakalla aivoon se, että vaikka liikun suunnilleen viisisataa prosenttia enemmän kuin jokin aika sitten, vaa'alla se ei näy. Jotkut sanoivat joskus, että liikunnalla on äärimmäisen vaikea laihduttaa, ja näköjään oikeassa olivat, perkeleet.

En edes oikeastaan tiedä, miksi olen tehnyt tästä asiasta itselleni niin suuren mörön. Eilen itkeä tihrustin isännän kainalossa silkkaa turhautuneisuuttani, mutta onneksi tuo yksi on niin tavattoman ihana, että rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen.

Vielä kun oppisin itse hyväksymään itseni. Aloitinkin itseasiassa opiskelun jo tänään. Seisoin eteisessä tuijottaen peilikuvaani, ja mumisin puoliääneen jotakin seuraavanlaista: Katso nyt. Sulla on vyötärö, lantio ja rinnat. Joo, maha voisi olla timmimpi ja pienempi, mutta olet yhä edelleen sopusuhtaisen näköinen. Näytät naiselta. Ja joojoo, löytyy muhkuroita, laaksoja ja kukkuloita, mutta noilla käsivarsilla teit viimeksi hauiskääntöjä 7 kilon käsipainoilla. Irvistellen ja vain viimeisen sarjan, mutta teit kuitenkin. Muistatko, kun teit niitä nelosilla?

Itselleen juttelu on yllättävän rauhoittavaa. Pakko ottaa niinsanotusti järeät aseet käyttöön, sillä muuten leviää kuuppa. Totesin jo eilen isännälle, että ehkä pyrin siihen painotavoitteeseeni vaikka ensi kesäksi. Toive on edelleen vuoden loppu, mutta ehkä voisin rauhoittumisella huijata sekä mieltäni että kroppaani, ja tulokset alkaisivat näkyä myös ulospäin.

En nimittäin kaipaa takavasemmalta iskeneen syysväsymyksen lisäksi ainakaan lisää stressiä. Nyt kun eletään sitä vuodenaikaa, kun haluaisin mennä peiton alle piiloon ja herätä keväällä.

Viikko 11

Tämä viikko meni lihasteluksi, arkielämä tunki itsensä aerobisen harjoittelun tielle. Tiistaina piti vetää pidempi aerobinen pätkä, mutta lähdin ennen aamukymmentä hakemaan Gigantin synttärialesta imuria. Torstaina olisi ollut viikon henkireikä alias bodyjam-tunti, mutta jouduin sairastapauksen takia illaksi töihin. Oh well.

Maanantai: crosstrainer 20 min, kahvakuulatunti 45 min
Tiistai: lepo
Keskiviikko: crosstrainer 30 min, salitreeni (rinta, selkä, olkapäät, keskivartalo) 45 min
Torstai: lepo
Perjantai: kuntopyöräily 30 min, salitreeni (jalat, keskivartalo, haukkarit, ojentajat) 1 h 10 min
Lauantai: lepo
Sunnuntai: lepo

Aktiivisuutta yhteensä: ei tarpeeksi, 4 h

Seuraavalle parille viikolle on tiedossa hönöjen työvuorojen asettamia haasteita, mutta reenejä on silti merkattu kalenteriin 4-5 per viikko. Kahotaan miten ämmän käy.

Läskiruma

Vaa'alle nouseminen kesken elinkautisten on muuten helevetin hyvä idea.

Mutta ei se mitään. Tänään nousi kulmasoutua tehdessä entisen 6 kg:n sijaan 7-kiloinen käsipaino ja tuntui, että paukkuja olisi saattanut jopa löytyä enempäänkin.

Viikko 10 / Kolme sanaa

Huomenna alkaa toistamiseen uusi elämä. Viimeiset pari viikkoa ovat sujuneet syömisten osalta totaalisen ja häpeilemättömän surkeasti, joten sekä vaa'an lukema että itseinho ovat sen mukaisia. Kroppa kiittää korkeampia voimia tästä päätöksestä, sillä jokainen tietää, millainen fiilis syöpöttelyn jälkeen on. Tukkoinen. 

Jonkinlaista uskoa omaan itseen on kuitenkin taskussa nyt, kun tiedän suunnilleen minkä verran siihen proteiinin saantiin pitää panostaa. Ostin jopa sellaisen ällösöpön ja pinkin sheikkerin ja minttusuklaista proteiinijauhetta, mikä sinänsä on saavutus sillä yksi mottoni kuuluu "kaikki pirtelö on paskaa". En ole koskaan pitänyt minkäänlaisista pirtelöistä; vaikkei maku olisikaan kammottava, se koostumus saa veden kihoamaan silmiin. Vuosia sitten testasin yhden kerran Herbalife-pirtelöä, joka meinasi tulla samantien hissillä ylös. Jäi kokeilut siihen.

Onni onnettomuudessa on se, että liikunta on sentään maistunut taas - en kärsi kunnolla kävellä jumittuneiden sisäreisien takia ja kaapin liukuovien käyttö haastaa rintalihakset. Kuluneella viikolla urhistelin seuraavasti: 

Maanantai: lepo
Tiistai: lepo
Keskiviikko: kuntopyöräily 32 min, salitreeni (rinta, selkä, keskivartalo) 45 min
Torstai: afrotunti 1 h
Perjantai: kuntopyöräily 30 min, salitreeni (jalat, keskivartalo, haukkarit, ojentajat) 1 h 10 min
Lauantai: bodyjam 1 h
Sunnuntai: (lepo) suursiivous isännän kanssa 4 h 

Aktiivisuutta yhteensä: 9 h

Todellinen liikuntaan kulutettu tuntimäärä on siis viitisen tuntia, mutta koska HeiaHeiaan saa kirjattua ylös myös siivouksen, merkkaan sen sinne. Ja eihän tuo saakelin suihkukaapin pesu mitään ihmisen hommaa kevyttä olekaan.

Aijoo. Pitääkin vielä lopuksi avautua yleisestä, mutta ah-niin-rrrraivostuttavasta ilmiöstä. Tiedättehän. Olet salilla, teet kiertoharjoitteluna parissa tai kolmessa eri laitteessa, toisinsanoen kierrät ympyrää. Salilla on pari muuta ihmistä, joista molemmat ovat jossain vaiheessa katsoneet kohti, ja näin ollen taatusti huomanneet sinun käyttävän niitä tiettyjä laitteita. Onko mitään rasittavampaa kuin se, että juuri kun olet nousemassa laitteesta siirtyäksesi seuraavaan, joku porhaltaa tuhatta ja sataa salin toiselta laidalta ja iskee perseensä juuri siihen penkkiin johon aioit istua. Eheikä siinä mitään yhtä sarjaa tehdä, vaan vähintään viisisataatuhatta, joiden välissä jumankauta soikoon ei voida nousta ylös, vaan tuijotetaan tyhjin silmin eteen perse liimaantuneena kiinni laitteeseen. Aaaaaaargh.

Joojoo. Ei maksa mitään minunkaan mennä kyseiselle henkilölle sanomaan, että anteeksi nyt vaan mutta minulla oli siinä vielä kesken. Eikä ole maailman suurin ongelma tämä, ei. Mutta jotenkin vaan hitusen pistää sylettämään, kun itselle on täysin itsestäänselvää kysyä ensin. Oikeasti, kamaan nyt. Kolme sanaa. Onko sulla kesken? Tai vaikkapa Saanko tehdä välissä? Ei se satu. Varsinkaan, kun ystävällisesti kysyjälle vastaan aina, että tee ihmeessä tässä välissä / kyllä tähän mahtuu / on kesken mutta tehdään vuorotellen. Kertaakaan en ole ärähtänyt, että et nyt saatana istu siihen. Kysymättömälle sen sijaan ammun silmistäni veitsiä selkään.

Nojoo. Ehkä otan asian liian vakavasti. Mutta en mitenkään voi olla ainut joka ärsyyntyy kyseisestä toiminnasta. Enhän?