Jotta en nyt valheellisesti välittäisi sellaista kuvaa, että tämä projekti on jotenkin lastenleikkiä, kaikki on kivaa, aurinko paistaa ja bambit soittaa balalaikkaa, aion olla tässä aivo-oksennuksessa töykeä, epäkohtelias ja äärimmäisen ärsyttävä nillittäjä. Joko aloitetaan?
Tämä viikko on ollut jotenkin vaikea. Tai ehkä nihkeä kuvaisi tunnelmaa paremmin. Sen lisäksi, että joka päivä on ollut kuuma kuin pätsissä (joojoo kesä jee, tiedetään), eilen ei olisi voinut vähempää kiinnostaa mennä treenaamaan, ja joka päivä on tehnyt mieli suklaata. Olen jokaisen mieliteon iskiessä yrittänyt keksiä jonkun hyvän syyn sortumiselle, toistaiseksi laihoin tuloksin. Sen sijaan päässäni kaikuvat mantrat tyyliin "haluatko tosiaan työntää kroppaasi jotain mistä on pelkkää haittaa", "sunnuntai on kuitenkin ihan kohta", "se on mieliteko, ei tarve", "sulla on nälkä, mene kotiin ja syö kunnolla" jne. En ole tottunut moiseen itsehillintään, tuntuu oudolta.
Olen myös nähtävästi tietyissä asioissa huono sopeutuja. Huomasin tänään viisi minuuttia ennen kuin oman varauksen peruminen Zumba-tunnille loppui, että ohjaaja on vaihtunut. (Olipas harvinaisen vaikea lause muodostettavaksi, enkä ole vieläkään tyytyväinen. Kuntokeskuksen varausjärjestelmään saa siis tehtyä varauksia pari viikkoa ennen tuntia, ja oman varauksensa voi perua kaksi tuntia ennen tunnin alkua. Sen jälkeenkin voi toki jättää menemättä, mutta omiin tietoihin jää merkintä saapumatta jättämisestä, ja muistaakseni kolmista (peräkkäisistä?) ohareista tulee viikon varauskielto tms.) Ohjaaja oli se, jonka tunnilla kävin jonkin aikaa sitten, ja jonka tunnista en tykännyt yhtään. Ajattelin antaa tunnille vielä toisen mahdollisuuden, mutta peilistä tuijotti koko ajan äärimmäisen tylsistynyt ja silmiään pyörittelevä jumppari. Olen käynyt neljän muun ohjaajan vetämillä Zumba-tunneilla ja nauttinut joka sekunnista, mutta tämä ei vaan kertakaikkiaan ollut minun juttuni. Kun menen Zumbaan, odotan saavani jotain muuta kuin 80-lukulaista aerobicciä muistuttavaa venkoilua. Kaikella kunnioituksella ja hyvähän minun on tietysti puhua, mutta eiiiiii näin. Hikihän sielläkin toki tuli, mutta hiki se tulee halonhakkuussakin. Graah.
Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Tykkäsin erityisen paljon maanantain kahvakuulatunnista siitäkin huolimatta, että sielläkin vaihtui ohjaaja. Kävin tunnin jälkeen sanomassa tälle itselleenkin, että hänellä on miellyttävä tyyli ohjata, eikä tee mieli karjua vastaan että en jaksa saatana. Rauhallinen olemus ja ääni tepsivät, ja lammasmaisesti tein vielä ne kuuluisat "kolme viimeistä".
Viikonloppuna voisinkin antaa itselleni armoa ja urheilla vain jos suunnaton himo iskee. Lähden vapaapäivien viettoon perhettäni moikkaamaan, mutta pakkasin kuitenkin kassiin treenivaatteet ja uimavermeet, jos nyt edes saisi vihdoin heitettyä talviturkin. Vapaapäivät tulevatkin tarpeeseen, sillä olin tänään niin väsynyt että kävelin pitkin seiniä. Ihan kirjaimellisesti ja konkreettisesti siis, kävelin päin ovenkarmia mennessäni vessaan, enkä mitenkään kevyesti hipaisten.
Loppukevennykseksi pakko kertoa ei-liikunnallinen sankaritarina. Kävin eilen illalla tarkistamassa, että ovi on lukossa. Tietänette sen pienen raon, joka jää kerrostaloasunnon ulko-oven ja välioven väliin? Jotenkin pimeässä eteisessä ja jaloissa vilahtaneesta hännästä huolimatta onnistuin telkeämään kissani sinne. Ihmettelin muutaman sekunnin notta mihin hittoon se katti hävisi, kunnes oven takaa kuului varovainen raaps. Kehräyksen määrä oli huikea, kun päästin raukkaparan pois satimesta. Nyt kyllä jo naurattaa kun kissa on edelleen hengissä ja hyväkuntoinen, mutta vieläköhän se uskoo olevansa äidin kulta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti